Snapshot Vaasa Style

Harri Kalha

Kun valokuva avasi suunsa
Kansanvalokuvausta Pohjanmaan museon kokoelmista

Mykkä valokuva

Mustavalkoisessa valokuvassa on kaksi tyttöä tai nuorta naista, ehkä teini-ikäistä. Emme tiedä keitä he ovat. Kuva kuuluu Pohjanmaan museon kokoelmiin. Asut viittaavat 1920–30-lukuun, juuri muuta emme voi valokuvasta tietää. Ratkaisevalla hetkellä kuva sulkee suunsa. Lopahtaako kiinnostuksemme tähän?

Valokuvia tavataan arvostaa henkilökohtaisina muistoina, perhe- ja perintökuvina tai paikallishistorian dokumentteina. Silloin olennaista tietysti on, kuka kuvassa esiintyy, ja missä ja milloin se on otettu. Suhteemme arjen valokuviin on – luonnostaan ja ymmärrettävästi – sisäänpäin lämpiävä ja nurkkakuntainen. Kuvista haetaan tunnistettavia paikkoja, rakennuksia, tiloja ja henkilöitä. Niiden kautta rakennetaan nostalgisesti omaa historiaa.

Entä silloin, kun kuvan suhde paikallishistoriaan on viitteellinen? Kun kuvissa esiintyvät henkilöt ovat menehtyneet ja kuvat ovat irtaantuneet alkuperäisestä yhteydestään, eikä valokuvaajasta tai kuvissa esiintyvistä henkilöistä ole säilynyt tietoja. Onko tällaisilla kuvilla mitään virkaa – onko niillä ”valokuvallista” itseisarvoa? Voiko nostalgia kohdistua paikan tai suvun sijaan valokuvaan itseensä – esteettisenä ilmaisukeinona ja visuaalisena välineenä?

Maailma on täynnään tällaisia orpoja tai mykkiä otoksia. Kun Kodak lanseerasi 1888 ensimmäiset kansankamerat ”Paina nappia, me hoidamme loput” -periaatteella, alkoi valokuvauksen nousu koko kansan harrastukseksi. Muutamassa vuosikymmenessä valokuvaus ja siihen liittyvät laitteet olivat jo varsin demokraattisessa käytössä – myös Suomessa. Niinpä vanhoja valokuvia on suhteessa enemmän kuin niiden säilyttäjiä. Niitä tihkuilee kuolinpesistä; niitä tarjotaan tavan takaa museoille, mutta yhtä hyvin niitä päätyy roskalavoille. 

Arkiko arvotonta?

Tavallisten ihmisten ottamat tai tavallisia ihmisiä esittävät valokuvat muodostavat haasteen museolaitokselle – onko niiden säilömiselle perusteita tai voimavaroja, tai edes halukkuutta? Valitettavan usein vastaus on ei. Valokuvia otetaan vastaan lahjoituksinakin lähinnä, jos niihin liittyy erityisiä taustatarinoita, tunnettuja henkilöitä tai nimekkäitä valokuvaajia. Silloinkaan niiden taltiointiin ja esittelyyn ei nykyoloissa tahdo löytyä resursseja.

Sen sijaan eri maiden orvot valokuvat ovat löytäneet suosiollisen maaperän kansainvälisestä keräilykulttuurista. Kansanvalokuvaus (eng. folk photography, vernacular photography) ja löytövalokuvat (found photographs) nousivat uuden vuosituhannen alussa kansainväliseksi ilmiöksi, kun internet-kauppa vauhdittui ja tiettyjen amerikkalaisten ja eurooppalaisten keräilijöiden valokuvakokoelmat tulivat näyttelyiden tai laadukkaiden kuvateosten myötä julkisuuteen. Yhtäkkiä kuvat, joilla ei ollut virallista taide- tai museostatusta, kelpasivat maailmalla kirjojen ja näyttelyiden aiheeksi.

Valokuvalla tuntuu olevan oma unohdettu – vaihtoehtoinen tai epävirallinen – historiansa, jonka rekonstruoiminen ei perustu nimi- tai faktatietoihin, vaan esteettisiin, ”valokuvallisiin” tekijöihin. Niinpä olennaista ei ehkä olekaan, voisiko yllä nähdyssä kuvassa esiintyvien neitokaisten henkilöllisyys selvitä. Sehän on täysin mahdollista. Kuva itsessään on kuitenkin aivan yhtä kiehtova, ellei jopa kiehtovampi – juuri siksi, että se on lähtökohtaisesti mykkä. On meidän vastuullamme antaa sille ääni. 

Kuva puhuu kauttamme

Kuva ei kenties aluksi avaa sanaisaa arkkuaan, mutta kunhan sitä malttaa katsella hetken, se voi paljastua hyvinkin puheliaaksi. ”Puhe” voi olla vaikkapa tiettyjen visuaalisten tekijöiden painottamista. Itse kiinnitän esimerkkikuvassa huomiota ristittyjen säärten symmetriaan; huomaan myös päiden erilaisissa asennoissa piilevän rytmiikan. Yksi tytöistä ompelee tai kirjoo keskittyneesti, toinen kommunikoi kuvaajan – tai kameran ja sitä kautta meidän muiden – kanssa. Taustan tapetti ja tekstiilit sekä tyynyjen ja sängynpeitteen tekstuurit luovat omaa tunnelmaansa. Tunnistan puutalon pröystäilemättömän kotoisuuden. Olen jotenkin sukua näille tytöille, joita en voi tuntea.

Arjen proosassa piilee joskus kaunein runollisuus. Oikeanpuoleisen tytön ilme on hätkähdyttävä, koska niin suora ja jotenkin ”tyhjä”. Tässä olen, ihminen – kuvassa ei ole poseerausta, pelkkää läsnäoloa. Pää on hivenen kallellaan. Tuo lähes huomaamaton kallellaan olo kasvaa dramaattiseksi liikkeeksi, koska siinä on kommunikaation siemen, kutsu vuorovaikutukseen. Tyhjästä katseesta avautuu yllättäen empaattisen katsojan mentävä tila. Tyttö tuntuukin porautuvan katseellaan katsojan sisimpään. Tyhjä katse vaatii tilille, pakottaa näkemään kuvassa enemmän kuin osiensa summan.

Tytön katse on ehkä hivenen lohduton, joku näkisi siinä kenties tympäännystä tai malttamattomuutta (”Ota jo se kuva”). Juuri ambivalenssi tekee tunnelatauksesta vahvan. Sen ansiosta 80 vuotta vanha arkinen käyttökuva kasvaa yhtäkkiä korkoa: se näyttää valokuvataiteelta – siis nykytaiteelta. Asetelmallisuuden ja satunnaisuuden, ikuisuuden ja liikkeen välinen jännite on juuri sitä magiikkaa, jota moni nykyvalokuvaaja työssään tavoittelee.

Museolöytöjä

Valokuvaa voi katsoa kuvana, pintana, sommitelmana, sävyinä ja valööreinä, mutta yhtä hyvin siihen voi peilata omia fantasioita, unelmia tai muistoja. Olennaista on saada valokuva avautumaan: paljastamaan salaisuutensa. Siitä ei toki ole haittaa, että tuntee valokuvan historiaa ja ”hyvän valokuvan” moninaisia arvostusperiaatteita. Alan historia tietää tosin, että säännöt on tehty rikottaviksi.

Snapshot Vaasa Style – kansanvalokuvausta pohjalaisittain on Hedmanin Säätiön rahoittamaan tutkimusprojektiin perustuva näyttely, joka pyrkii herättelemään kysymyksiä vanhojen valokuvien arvosta ja esittelymahdollisuuksista kulttuurihistoriallisessa museokontekstissa. Näyttelyn materiaalin allekirjoittanut kaivoi esiin Pohjanmaan museon arkistojen kätköistä. Konsepti perustuu kirjaan Nimettömät: Kansanvalokuvauksen maaginen maailma (Maahenki 2014).

Kuvien etsiminen Pohjanmaan museon arkistosta oli villi ajatuskoe. Oli arvoitus, löytyisikö näyttelykelpoista materiaalia laisinkaan, olihan viralliset tai ”tärkeät”, paikallis- ja valokuvahistorialliset kuvat rajattu konseptin ulkopuolelle. Vaasan Taidehallin tila oli myös häkellyttävän suuri – löytyisikö kuvia riittävästi?

Halusin painottaa sellaisia kuvia, jotka tuskin muuten koskaan pääsisivät esille. Tuntui hyvältä pelastaa edes pieni joukko ”turhia” kuvia unholalta. Nyt nämä orvot – mykät eli sellaisiksi kuvitellut – kuvat saisivat edes yhden näyttelyn ajan paistatella parrasvaloissa! Valikoin siis kuvia, joissa ei esiinny nimeltä tunnettuja henkilöitä tai -paikkoja, jotka eivät heti näytä museoimisen saatikka näyttelyn arvoisilta. Nämä kuvat ovat päätyneet museon kokoelmiin sattumalta, esimerkiksi jonkin lahjoituskokonaisuuden osana.

Erilaisia genrejä, eri formaatteja

Pääpaino on ”nimettömissä”, tavallisten ihmisten ja amatöörien ottamissa valokuvissa. Näiden rinnalla esitellään myös kansanvalokuvauksen toista osa-aluetta: tavallisia ihmisiä esittäviä ateljeepotretteja sekä kotien sisustuksiin kuuluneita kehystettyjä valokuvia. Näin näyttelyssä saa laajemman käsityksen siitä, miten valokuvaus ilmeni ihmisten arjessa 1900-luvun alkupuolella – ja miten ihmisten arki ilmeni valokuvissa.

Kuvia on esillä sellaisenaan vitriineissä ja kehystettyinä, mutta huomattava osa esitellään digitaalisessa muodossa, kahtena ”diashowna”. Lisäksi seinillä on joukko suurennoksia kehystettyinä vedoksina. Eri formaatit luovat näyttelyyn vaihtelevaa dynamiikkaa. Yksityiset valokuvat eivät suinkaan olleet mitään kymppikuvia 1900-luvun alkupuolella, vaan usein vain muutaman senttimetrin kokoisia. Kuvien katselu sellaisenaan olisi ehkä puuduttavaa näyttelykävijälle. Sitä paitsi pikkukuvien kehystäminen olisi ollut mahdotonta, sillä osa kuvista oli kiinnitetty albumeihin. Videoprojisointi oli näin ollen luonteva ratkaisu.

Vaikka näyttelyssä hyödynnetään digitaalitekniikkaa, haluan korostaa, että vanha valokuva on koskettavimmillaan autenttisena esineenä: hopeagelatiinivedoksena, jolla on erityinen tuntuma kädessä. Nykyisessä aineettomien kuvien maailmassa on hyvä muistuttaa vanhojen valokuvien materiaalisuudesta. Se korostuu kehystetyissä valokuvissa ja kabinetti- tai käyntikorttiformaateissa, mutta näkyy ja tuntuu myös yksittäisten paperivedosten mehevässä sävykkyydessä.

Pohjanmaan museon arkistosta poimittu otanta on ehkä satunnainen, mutta se antaa selvää osviittaa siitä, millaisia hyödyntämättömiä voimavaroja Suomen museoissa olisi kansainvälisesti merkittävän kansanvalokuvausnäyttelyn ja/tai aihetta käsittelevän kuvakirjan tekoon. Koska kansanvalokuvauksen ja snapshot-kuvien arviointikriteerit perustuvat väistämättä subjektiiviseen valikointiin, olennaiseen asemaan nousee kuraattorin näkemys. Harras toiveeni on, että Nimettömät-kirja ja Vaasan Taidehallin näyttely innostavat muita kulttuurihistoriallisesti suuntautuneita museoita vastaaviin hankkeisiin.

Poispäin, mutta samalla kohti

Katsotaan lopuksi vielä valokuvaa. Kaksi tummaa hahmoa tarpoo lumisessa maisemassa poispäin, kohti tuntematonta määränpäätä. Muodikas vaatetus viittaa ”iloiseen 1920-lukuun” ja tuntuu uhmaavan pohjoista ilmastoa. Muuten vaikutelma on melankolinen – hahmojen suuntana on tuntematon kohtalo, jonka tahtoa he seuraavat kuin unissakävelijät. Koska kuvaan ei liity taustatietoja, voimme nauttia siitä sellaisenaan, antautuen tunnevirran vietäväksi. 

Talvi on meille suomalaisille arkinen fakta, mutta tässä kuvassa se kasvaa runolliseksi ja salaperäiseksi tunnelmaksi. Annan viiman pyyhkäistä otsaani; kosketan sormenpäillä jäisen lumen hopeoimia oksia. Käperryn yhä tiukemmin palttoon sisälle, nostan kauluksen pystyyn niskan suojaksi. Ravakoitan askellusta, yritän saavuttaa edelläni kulkevat. Huikkaan kulkijoille: Hei! Keitä olette? Mistä tulette? Minne olette menossa?

Hahmot eivät reagoi, mutta valokuva kääntyy puoleeni. Olen talven muisto, se huokaa. Lumi kasvaa esteettiseksi määreeksi, käsin kosketeltavaksi lumisuudeksi: pehmeän rakeisuuden ansiosta koko kuva henkii sydäntalven huurteisuutta. Kohmeisten oksien tanssillinen grafiikka jäsentää askelten mystistä rytmiä. 

Tuskin taiteellisinkaan taidevalokuva onnistuisi tavoittamaan talven tuntua yhtä kouriintuntuvasti, yhtä kauniisti ja tunnelmallisesti. Mutta olennaista ei lopulta ole talvi, vaan valokuva itse. Mustan ja valkoisen, harmaan ja hopeisen asettuminen muodoiksi ja tekstuureiksi – väriseväksi liikkeeksi, melkein abstraktioksi. Katseeni pysähtyy ihmettelemään, miten hienon kuvion valkoiset oksat leikkaavat edempänä kulkevan hahmon takkiin.

Yksityinen valokuva oli alkujaan dokumentti määrätystä hetkestä, tietystä tilanteesta ja tietyistä henkilöistä. Nyt sen merkityshorisontti on ääretön. Tämän kuvan omistajaksi pääsee kuka vain, joka suostuu löytämään siitä itsensä.

Harri Kalha, FT, on taidehistorian ja sukupuolen tutkimuksen dosentti Helsingin yliopistossa ja visuaalisen kulttuurin tutkimuksen dosentti Turun yliopistossa. Vuonna 2014 Kalha sai Hedmanin Säätiön apurahan, jonka turvin hän on syventynyt tutkimaan kansanvalokuvausta ja arjen valokuvakulttuuria. Projekti on tuottanut kirjan Nimettömät (yhdessä valokuvaaja Harri Tahvanaisen kanssa). Aihetta käsittelevä toinen kirja, Valokuvan orpokoti, on parhaillaan työn alla. Näyttely Snapshot Vaasa Style on esillä Vaasan Taidehallissa 15.10—4.12.2016.